Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa

Me suomalaiset valitsemme sekä kunnanvaltuustoon että eduskuntaan henkilön, yksittäisen ihmisen. Sellainen meidän vaalijärjestelmämme on. Nämä henkilöt ovat yleensä jonkun puolueen jäseniä, joten valitessamme henkilön, puolue tulee kaupanpäällisinä. Tai painolastina, arvomaailmasta riippuen.

Ja siitä koko soppa syntyy. Nimittäin kaikissa merkittävissä päätöksissä maamme systeemi toimii siten, että valitsemamme edustaja tekee mitä ”porukka/ryhmä päättää”. Ryhmäkuriksihan sitä kutsutaan. Ja sehän se on mielenkiintoinen eläin. Se nimittäin huolehtii siitä, että puolueen intressit tulevat huomioiduksi. Ei kansalaisten.

Olemme rakentaneet järjestelmän, jossa valtuusto- tai eduskuntaryhmät (ja voi siellä olla muitakin, siis sellaisia ulkopuolisia ”päättäjiä”, joita kukaan ei koskaan ole mihinkään valinnut) merkittävissä päätöksentekotilanteissa päättävät ensin puolueen kannan. Parhaassa tapauksessa ryhmä sitten tämän perusteella päättää ryhmän kannan. Sitten, tarvittaessa, sidotaan kaikki ryhmän jäsenet äänestämään yhteisesti päätetyn mukaisesti.

Sama toistuu puolueesta toiseen. Kun merkittäviä puolueita kulloinkin on neljä ehkä viisi (kun RKPtä ei lasketa), niin yksittäisten edustajien muodostama todellinen enemmistö häviä helposti ja toistuvasti puolueiden sisäisten yhteispäätöksen muodostamalle puolueiden enemmistölle. Voittajana on se porukka joka päätti miten meidän porukka äänestää. Eli puolue. Eli demokratia ei toteudu ryhmäkurilla. Sillä toteutuu politokratia.

Lisäksi olemme ottaneet henkilövalinnoissa (kansanedustajat, kunnanvaltuuston jäsenet) käyttöön järjestelmän joka perustuu ao. ryhmän vertailulukuun. Eli kaikkien porukkaan kuuluvien äänimäärä lasketaan yhteen ja siitä muodostuu vertailuluku, joka jaetaan ryhmään kuuluville henkilöille, eniten saaneelle eniten, seuraavalle puolet jne. (Helppoa, eikö totta? Mielestäni hieno systeemi kuitenkin.) Ja ryhmien saamien kokonaisäänimäärien perusteella tulevat edustajamme eduskuntaan tai valtuustoon.

Lähihistoriassa konkreettisin esimerkki tästä matematiikasta lienee Eero Lehden ja Jukka Mäkelän (taisi siellä olla joku muukin) valitseminen kansanedustajaksi Sauli Niinistön äänillä, viime eduskuntavaaleissa. Tai Tarja Cronbergin jääminen valitsematta.

Ainoa ikävä puoli siinä on ominaisuus, että järjestelmä aikaansaa edustajan riippuvuuden ryhmästään. Järjestelmä luo siis edellytykset puoluerälssin syntymiselle. Siis se antaa elämän ehdot sille porukalle, joka on valinnut ao. puolueen politiikan oman uransa pohjaksi. Puoluebyrokraatille. Sille näkymättömälle kädelle, joka ohjaa PUOLUEEN (AOT) ehdokasasettelua, ideologian puhtautta ja kannanottoja yksittäisissä päätöksissä. Siis sille hyvin, hyvin pienelle porukalle, joka käytännössä päättää ao. puolueen kannan nykyään.

Päinvastaisista väitteistä huolimatta kansallisen poliittisen päätöksenteon keskiössä eivät suinkaan ole nuo 200 kansan valitsemaa. Siellä ovat ne 5 – 10 henkeä per kolme tai neljä suurta puoluetta. Eli 15 – 40 henkeä politiikan kabineteissa. Eivätkä kaikki edes välttämättä vaaleilla mandatoitu. Ne 200 painavat nappia. Näiden 15 – 40 antaman ohjeen mukaan. Samalla tavalla toimii kunnanvaltuusto. Todellisten päättäjien määrä on luonnollisesti olennaisesti pienempi ja ulkopuolisten ”päättäjien” määrä suhteessa suurempi.

Sama juttu maakuntaliitoissa, kuntaliitoissa, kuntayhtymissä, sairaanhoitopiireissä jne. jne. Kaikkialla missä puolueet päätöksiä julkisista, yhteisistä asioista tekevät.

Siksi suomalainen demokratia ei ole demokratiaa ollenkaan. Se on politokratiaa. Tai kleptokratia, joksi Erkki Toivanen tätä kuulemma kutsuu. Ja se on suurin yksittäinen syy miksi kansalaisia EVVK. Ei vaikka juuri tämä tekee julkisesta sektoristamme niin äärettömän tehottoman ja meille veronmaksajille aivan turhan kalliin.

Jos haluat lyhyen yhteenvedon muista syistä, miksi juuri sinun pitää alkaa tehdä töitä, äänestää ja nimenomaan äänestää Kirkkovene Valtuustoon paina tästä.